Itkuvirret eli äänellä itkeminen on tunteiden ilmaisua sanojen ja itkumelodian avulla. Äänellä itkeminen on ikiaikainen ja maailmanlaajuinen perinteenlaji, josta kehittyi Karjalassa erityisen rikas ja pitkälle kehittynyt muoto. Itkuvirsillä on ollut terapeuttinen tehtävä. Rituaali-itkuilla hautajaisissa ja häissä on hoidettu monia yhteisöä koskevia tunteita. Itkuvirsiperinne oli katoamassa 1990 -luvulla.Tänä päivänä suomalaiset ovat löytäneet karjalaisen itkuvirsiperinteen uudestaan. Aiheet liittyvät suruun, iloon ja kiitollisuuteen.
Keväällä 2017 Lappeenrannassa järjestettiin itkuvirsikurssi, jonka osanottajat Eija Haiko ja Kaisu Kassabi saivat opastusta Omenapuutarhan Teatterin ohjaajalta Raija Mäkelä-Eskolalta. Kaupunkimetsiä oli hakattu kevättalvella ja tuttujen maisemien ja lenkkimaastojen muodonmuutos sai kaupunkilaiset miettimään metsien ja puiden merkitystä omalle ja koko asuinalueen hyvinvoinnille, siitä siis itku metsälle.
Pyhiinvaellus-tapahtumassa 1.7. voikin nyt kuulla metsälle omistetun itkuvirren Eija Haikon ja Kaisu Kassabin esittämänä.
lisätietoja itkuvirsistä ja muista perinteistä löytyy Taivaannaula sivuilla http://www.taivaannaula.org/2014/01/31/karjalaiset-itkuvirret/: alla teksti taivaannaulan sivuilta:
lisätietoja itkuvirsistä ja muista perinteistä löytyy Taivaannaula sivuilla http://www.taivaannaula.org/2014/01/31/karjalaiset-itkuvirret/: alla teksti taivaannaulan sivuilta:
Itkuvirsiä tavataan ortodoksisen kirkon piirissä elävillä itämerensuomalaisilla kansoilla: karjalaisilla, vepsäläisillä, inkeroisilla, vatjalaisilla ja setukaisilla. Karjalassa itkuvirsien esittämistä on sanottu itkemiseksi tai äänellä itkemiseksi, myös »luvoittelemiseksi». Karjalainen itkuvirsirunous on kaunista ja monimutkaista runokieltä, jota on esitetty improvisoiden mutta samalla perinteistä muotokieltä noudattaen. Itkuilla saateltiin ystäviä ja perheenjäseniä matkaan – miehelään, sotaväkeen tai tuonilmaisiin.
»Läpi ruumiin ja jäsenten vihlaisevalla äänellä» lauletut kuolinitkut alkoivat ruumista pestessä. Vainajan läheisin naispuolinen omainen itki pesijöille pyytäen heitä pesemään vainajan maalliset liat pois, jotta hän olisi valkoinen kuin joutsen. Vainaja puettiin puhtaisiin valkoisiin vaatteisiin ja kannettiin kotiinsa lavitsalle ikonien alle. Uskottiin, että kuollut kuuli kaiken mitä hänestä puhuttiin ja mitä hänelle itkettiin. Itkijä istui vainajan pääpuolessa valkoinen liina eli kyynelpaikka kädessään ja itki vainajan puolesta.
Karjalassa on perinteisesti vietetty ruumiinvalvojaisia, joihin naapurit ja sukulaiset kokoontuivat. Valvojaisissa syötiin, laulettiin, kerrottiin tarinoita vainajan elämästä ja saateltiin häntä rukouksin tuonilmaisiin. Vainajalle asetettiin peräseinän ikkunalle teetä tai kahvia, piirakoita ja vesikuppi, jotta sielu voisi ravita itseään ja peseytyä. Surutalossa vieraili usein itkutaitoinen nainen, joka itki vainajan puolesta. Yöaikaan ei kuitenkaan itketty, sillä se olisi häirinnyt vainajan rauhaa.
Hautajaispäivän aamuna vainajaa pyydettiin herätysitkulla nousemaan viimeisen kerran aamiaiselle yhdessä koko suvun ja kyläläisten kanssa. Jos vainaja oli itkijälle rakas, hän saattoi itkeä pitkäänkin ja kuvailla suruaan ja ankeaa eloa ilman lähimmäistään. Vainajaa pyydettiin viemään terveisiä tuonpuoleiseen, kertomaan kuolleille tämän ilman elämästä, myös omasta elostaan. Itkijä pyysi vainajaa olemaan puolestapuhujana suvun kantavanhempien edessä, jotta nämä soisivat onnea ja menestystä elävillä ja etenkin orvoksi jääneelle perheelle.
Arkkua kannettaessa itkettiin vainajan nimissä ja pyydettiin anteeksi kodilta, pihalta, kotirannalta ja pelloilta, jos hän oli näitä eläessään joskus sanoin tai teoin loukannut. Uskottiin, että saadakseen rauhan Tuonelassa, ihmisen piti sovittaa kaikki paha mitä hän oli eläessään tehnyt. Itkijä pyysi vainajan nimissä anteeksi myös saattojoukolta. Kalmistoa lähestyttäessä itkijä kutsui edesmenneitä suvun vainajia, että kuolleet omaiset osaisivat tulla vastaan ja avata Tuonelan veräjät.
Itkuvirret jatkuivat koko maahanpanon ajan. Itkijä halasi aina sitä, jonka puolesta puhutteli vainajaa. Itkuissa pyydettiin, että vainaja voisi tavata omaisiaan ja kuulla heidän pyyntönsä. Kuolinitkuille oli ominaista jälleennäkemisen toivo, ei haudantakaisessa maailmassa vaan tässä elämässä. Vainajan voitiin toivoa palaavan lintuna, perhosena tai kukkana. Äidin itkussa lapsen toivottiin tulevan tuonilmaisista pienenä lintusena ikkunoiden alle iloitsemaan, tyttären itkussa toivottiin, että isävainajan voisi nähdä valkeana joutsenena kevään ensimmäisissä avovesissä.
Kommentit
Lähetä kommentti